VIHDOIN ON MUNKIN VUORO OLLA ONNELLINEN

Olen tässä jo pitkään pohtinut, että kuinka hyvin mulla asiat ovat tällä hetkellä. Kuinka ison alamäen olenkin rämpinyt, että olen päätynyt vihdoista viimein tähän pisteeseen, että voin todeta olevani onnellinen.

Mulla lähti tosiaan jyrkkä alamäki yläasteen puolessa välissä. Olin ollut jo hetken aikaa hukassa itseni kanssa. Voisi sanoa, että en ollut löytänyt itseäni. Sitten, kun silloiselle Hennalle tuli traaginen asia eteen nimittäin poikaystävästä eroaminen niin se hajoitti mut totaalisesti. Joku voisi pitää sitä naurettavana, että olin niin särkynyt muutaman viikon pituisen seurustelusuhteen jälkeen. En oikein itsekään tiedä mitä tapahtui ja miksi menin asiasta niin rikki. Ehkä se henkilö oli vaan se oikea, koska palasinhan hänen kanssaan yhteen ja vieläkin hän tuossa vieressä köllöttelee. Tai ehkä olin niin hukassa, että yksikin elämänmuutos oli mulle liikaa. En oikein itsekään ole varma vastauksesta.

Yläaste oli muutenkin erittäin raskasta aikaa mulle. En oikeastaan muista hirveästi kyseisestä ajanjaksosta. Olen käytännössä pyyhkinyt koko ajan mielestäni, koska sen muistaminen nostattaa edelleen suuria ahdistuksen tunteita. Muistan kyllä pintapuolisesti mitä silloin tapahtui, mutta en sen syvällisemmin. Sen kuitenkin muistan, että kärsin silloin erittäin huonosta itsetunnosta. Olin etenkin yläasteikäisenä erittäin suuri perfektionisti, joten uskon sillä olleen vaikutusta huonoon itsetuntoon. En ollut ollenkaan tyytyväinen itseeni. En varsinkaan ulkonäkööni.

Lisäksi mulla oli todella pahaa stressiä silloin. Mielestäni sen ikäisen ihmisen ei kuuluisi kokea niin voimakasta stressiä. Ehkä siihenkin vaikutti perfektionistimainen luonteeni. Perkeleen perfektionismi-piirre, sanon minä. Onneksi nykyään en ole läheskään yhtä täydellisyyden tavoittelija kuin silloin.

Sitten peruskoulun lopussa mut savustettiin kaveriporukasta ulos. Silloiset parhaimmat ystävät kääntyivätkin yhtäkkiä mua vastaan ja alkoivat suorastaan inhoamaan mua. Kyseisen kaveriporukan puolesta sain usein kuulla mitä olen tehnyt väärin, mitä huonoja piirteitä mussa on sekä mihin asioihin musta ei ainakaan ole. Peruskoulun loputtua itsetunto olikin ihan nollissa. Ulkonäköni lisäksi en pitänyt myöskään enää luonteestani.

Sitten eräs ystäväni menehtyi ja se vei elämältä totaalisesti pohjan. Silloin oltiinkin jo siinä pisteessä, että mulle diagnosoitiin masennusta sekä ahdistuneisuushäiriötä. Nyt taitaakin olla ensimmäinen kerta kyseessä, kun mainitsen asiasta blogin puolella. Aikaisemmin asiasta on tiennyt vain muutama läheinen ihminen. Mielestäni on kuitenkin hyvä puhua asiasta ääneen ja alentaa stigmaa mikä mielenterveyden häiriöihin liittyy.

Pahintahan silloin oli se, että en saanut apua. Tämä suututtaa vieläkin älyttömästi ja nostattaa karvat pystyyn. Mua pompoteltiin paikasta toiseen, eikä tilannettani oikein otettu vakavasti. Kerroin kuinka tarvitsen oikeasti terapeutin apua. Sain loppujen lopuksi vastaukseksi, että ”katsotaan sitten parin kuukauden päästä, jos sun olo olisi helpottanut siihen mennessä. Jos ei ole niin katsotaan sitten uudestaan”. En voinut käsittää sitä, että miten en saanut apua tilanteeseeni. Ymmärrän kyllä, että kyse on varmasti resursseista mutta kyllä hätää kärsivän ihmisen pitäisi saada apua. Lisäksi se oli erittäin raskasta selittää lukemattomille ihmisille, että mikä mua vaivaa ja miksi tarvitsen apua.

Olin silloin niin rikki, että en jaksanut käydä koulussa ja ihmisten ilmoilla oleminenkin tuntui raskaalta. Mun koulua harkittiin pidentää niin, että olisin saanut valkolakin päähäni vasta paljon myöhemmin. Luojan kiitos yritin jaksaa koulua edes sen verran, että sitä ei tarvitsisi pidentää.

Uskon, että yksi iso osa siihen, että koin oloni niin onnettomaksi oli kumppanin rakkauden puute. Olen huomannut, että tarvitsen todella paljon sellaista ainiaista tukea ja turvaa. Kumppanin löytäminen ja rakkaus ovatkin suuria tekijöitä, mitkä tekevät mut nykyisin onnelliseksi. Tuntuu siltä kuin niin sanottu puuttuva palanen olisi täydennetty. Tietenkin olen muutenkin nykyään onnellinen. Mulla on nykyään hyvä itsetunto ja voin muutenkin hyvin.

En silloin aikanaan tiennyt edes, että miltä onnellisuus tuntuu. Olin niin monta vuotta ollut allapäin, että ajattelin elämän kuuluvan olla sellaista. Nyt tiedän, että ei todellakaan kuulu. Olen selvinnyt vaikeista asioista, joten voisinkin siis kutsua itseäni selviytyjäksi.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella loukata ketään tai niin sanotusti hehkuttaa onnellisuuttani. Halusin vain kertoa tarinani sekä avata muutamia asioita elämästäni, että mistä olen selvinnyt. Tarkoitukseni on enemmänkin muistuttaa, että ihminen voi selvitä lähes mistä vain.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että uskon vahvasti siihen, että lähes jokainen ihminen sairastuu jossain kohtaa elämäänsä mielenterveyden häiriöihin. MUTTA uskon myös vahvasti siihen, että jokainen pystyy olemaan onnellinen. ♡

2
Jätä kommentti!

avatar
Tiina
Vierailija
Tiina

Henna muista sä oot meille aina se Enkeli, Rakkaus meidän perheeseen, kaunein nuori ihminen ajatuksineen minkä tunnen♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️Onnellisuus on sulle suotava nyt ja aina♥️🎉🌹Ihana kun olet Benjan♥️